Hui, viimeisimmästä päiväkirjamerkinnästäni on kulunut jo vähän yli kaksi viikkoa. Parasta päivittää tapahtumat.

Työt siis alkoivat 9.10, ja koulusta laittoivat minut opettamaan päiväkoti-ikäisiä lapsia. Kindergarten, niin kuin täälläpäin nimitetään, sijaitsee aivan asuntoni vieressä, joten matka ei todellakaan ole mikään kummoinen.

Ensimmäiset päivät kuluivat haparoidessa, en tiennyt yhtään mitä olin tekemässä. Lapset ovat suloisia, mutta kuten aina, sekaan mahtuu myös muutama vähän vanhentunut omena. Kouluelämään sopeutumista ei yhtään helpottanut se, että sairastuin flunssaan loman loppupuolella. Flunssaa kesti torstaista 8.10 seuraavan viikon tiistaihin. Luultavasti sairastin siis siinä koulun alkuun sikainfluenssan ja jouduin olemaan poissa töistä enemmän tai vähemmän näiden päivien aikana.

Kindergartenissa ei ole muita ulkomaalaisia englanninopettajia kuin minä ja Naomi Etiopiasta. Naomia en paljon näe, koska hän opettaa ylempiä asteita, itse hoidan kaikki alemman asteen luokat, kaiken kaikkiaan 7 luokkaa. Työviikko kesti perjantaista 9.10 seuraavan viikon perjantaihin 16.10, torstai-ilta oli siis vapaata ja pääsimme kolme päivää kestävälle lomalle. Lauantaina kävin Shanghaissa tapaamassa pallontallaajat.fi – forumilta minuun yhteyttä ottaneet suomalaiset kaverukset. Puhetta oli majoituksesta, mutta työpaikkani tiukat säännöt eivät oikein sallineet ulkopuolisten majoitusta koulun tiloihin, enkä uutena opettajana viitsinyt alkaa kokeilemaan onneani johdon kanssa, joten ohjasin heidät minulle suositeltuun hostelliin.

Lauantain reissun tarkoitus oli löytää kitara Shanghaista. Olin kuullut, että kaupungissa oli kokonainen katu omistettuna musiikkiliikkeille, joten ajattelin samalla kertaa ostaa itselleni uuden kitaran. Tapasin suomalaiset matkaajat rautatieaseman aukiolla, kellotornin alla. Erotin heidät helposti väkijoukon takaa, osaksi sen takia, että länsimaalaiset on helppo erottaa kiinalaisten seasta, ja osaksi sen takia, että Kiinan länsimaalaiset asukkaat (expatit) pitävät kiinalaisten tapaan yleensä pitkiä housuja. Kiinalaiset miehet varsinkaan eivät käytä melkein koskaan shortseja, vaan pitkiä farkkuja tai vastaavia puvun housuja.

Lyhyemmän, vähän erään amerikkalaisen näyttelijän näköisen miehen nimi oli Marko, ja hänen matkakumppaninsa Janne, hieman tummempi ja pidempi mies. Kummatkin olivat yli kahdenkymmenenviiden, joten olin nuorin tässä porukassa. Lähdimme siitä sitten metrolla kohti Nanjing-kävelykatua metsästämään kitaraa. Päästyämme kävelykadulle etsimme paikallisen ravintolan jossa kävimme juomassa oluet ja syömässä kevyesti. Etsintä ei mennyt erityisen hyvin, torjuttuamme lukuisia kellokauppiaita, hierojia, seuralaisia ja muita etsintäämme häirinneitä tekijöitä päätimme käydä kysymässä neuvoa läheisestä liikkeestä. Kaikki tuntuivat osoittavan eri suuntaan, mutta valitsimme niistä kuitenkin yhden ja lähdimme taksilla jatkamaan matkaamme. Jäin pois taksista tavaratalon kohdalla, jonka taksikuski sanoi myyvän myös kitaroita, jättäen Markon ja Jannen taksiin matkaamaan takaisin hostellille.

Tavaratalossa ei myyty kitaroita ja uupuneena lähdin taas uimaan ihmismassaan torjumaan seuralaisten yritystä saada minusta asiakkaan karaokebaariin. Muistin nähneeni hotellin kävelykadun varrella ja löysin kuin löysinkin sen. Hotellin vastaanotosta sain tietooni kadun nimen, Jingling Road, mutta kuulin, että se oli jo suljettu siltä päivältä. Hieman tuohtuneena otin taksin hotellin edestä ja palasin rautatieasemalle.

Turha reissu, rahaa kului, mutta tulipahan Shanghain kaunis jokivarsi ja todella vilkas Nanjing Road nähtyä. Takaisin Suzhoussa ihmettelin länsimaisten kasvojen määrää ja tulin siihen tulokseen, että ei kiinnosta. Luultavasi tulivat katsomaan viimeistä kertaa Suzhoun puutarhoissa pyörivää sirkusteatterishow’ta seuraavalle päivälle.

Seuraavana päivänä lähdin Jordanin kanssa, kuten ennalta sovimme, keskustaan kahville. Päätin samalla etsiä sen kitaran itselleni, nyt kun oli kiinaa osaava henkilö mukana. Taas eteen iski sama ongelma, kaikki osoittelivat eri suuntiin. Olen saanut sellaisen vaikutelman, että kiinalaiseen kulttuuriin eivät kuulu sanat ”en tiedä”, vaan on pakko näyttää edes johonkin suuntaan.

Kuitenkin, pitkän matkan käveltyämme löysimme kadunkulman, jossa oli muutama musiikkiliike. Menimme kulmaliikkeeseen katselemaan kitaroita ja pääsin pitkästä aikaa rämpyttelemään halpoja teräskielisiä kitaroita. Toki nämä kitarat piti ensin virittää, mutta huomasin samalla etteivät ne pysyneet oikein vireessä. Sanoimme omistajalle, että palaamme myöhemmin katsottuamme vähän lisää muista liikkeistä ja lähdimme kävelemään putiikin ohi. Olin unohtanut sytkärini asunnolleni, joten kävin ostamassa sellaisen pienestä putiikista. Tykkään pitää aina liekkiä isoimmalla, joten laitoin tähänkin uuteen sytkäriin kaasunsyötön täysille. Tämä oli virhe. Laitoin tupakan huulilleni ja käteni sytkärin ympärille suojatakseni liekkiä tuulelta. Painoin sähkökipinän kaasuun ja WHUM. Pelästyin hieman ja vedin nopeasti pääni pois liekin tieltä. Olin kuitenkin onnistunut polttamaan tukkaa otsaltani ja hieman kulmakarvojani. Nauroimme itsemme kipeäksi Jordanin kanssa ja jatkoimme etsimistä.

Kulman käännyimme takaisin ja kiersimme saman kulman eri suuntaan, koska aiemmin valitsemastamme suunnasta ei löytynyt kuin yksi musiikkiliike. Vähän matkan päässä uudessa suunnassa löytyi uusi liike, jossa omistaja kuunteli kitaransoitonopettajan oppituntia kahdelle nuorelle tytölle. Tulin sisään liikkeeseen ja valitsin testattavakseni 300RMB maksavan teräskielisen countrykitaran. Aloin siinä samalla säestämään kitaraopettajan espanjalaistyylistä soitantaa, ja hän kääntyi minua kohti ja aloimme soittamaan yhdessä. Jonkin aikaa soitettuamme päätin ostaa kitaran ja soitonopettaja pyysi minut soittamaan rumpuja johonkin bändiin, jota hän opetti Jordanin selostettua hänelle, että olen rumpali. Kitaran mukana tuli laukku, ja saimme hinnan tingittyä 290RMB:iin, joka oli jo melko kohtuullinen hinta hyvästä kitarasta.

 

Tämän jälkeen pääsemmekin tälle viikolle, jolla ei ole paljoakaan tapahtunut. Ipanat ihastuivat kitaraan ja ovat alkaneet kutsua minua louwain (länkkärin) sijasta opettajaksi (laoshi). Ainoat ongelmat ovat Little Class 2:sen kanssa, joka on kindergartenin toiseksi nuorin ryhmä ja täynnä ADHD-lapsia. Viikko on mennyt jo paljon paremmin ja sain selvitettyä hieman tilannettani täällä. Tänä iltana kävimme kuvausliikkeessä ottamassa kuvia viisumia varten, koska pomoni tarvitsee niitä. Maanantaina on terveystarkastus ja ensi viikolla saan työviisumin ja työsopimus solmitaan, eli alan saamaan palkkaa. Ostin myös eilen uuden hiiren ja hiirimaton halvalla, maksoi n 50RMB, joten ei tarvitse sormella tökkiä touchpadia.

Sophie, little class 1:sen kiinalainen englanninopettajatar pyysi minua opettamaan hänelle kitaransoittoa, mutta tapaamisen sopiminen tuntui enemmänkin treffien sopimiselta, joten oletan nyt, että minulla on sunnuntaina treffit! Suurin osa kindergartenin opettajista on 20-21 vuotta vanhoja naisia, joten iän ei pitäisi olla mikään mahdoton este. IF YOU KNOW WHAT I MEAN, NUDGE NUDGE! Joten seuraavaan kertaan.