Lentokentät ovat kamalia paikkoja, varsinkin, jos ilmastointi toimii vain osittain. Toinen ilmastointiin liittyvä seikka on sen ylitoimivuus. Ensimmäisen lennon jälkeen Frankfurtissa olin tukehtua lentokentän ilman kuivuuteen, tuntui, kuin ilmassa ei olisi ollut enää yhtään vesipartikkelia hengitettävänä. Siinä sitten silmät vuotaen, limakalvot kuivina juokset ympäri kenttää ja yrität löytää oikean portin.

Jotta vaihtolentämisestä saadaan oikein hämärää, on ensimmäistä lentoa lukuunottamatta lopuista lipuista jätetty porttitiedot kokonaan täyttämättä. Arpaa pitää heittää ja hyvällä tuurilla löysinkin tietoa siitä, minne piti mennä.

Frankfurtin lentokenttä on yhtä kaaosta. Vanhat mummot ajelevat ympäriinsä niissä pienissä lentokenttäautoissa ja tööttäilevät vain saadakseen naurut. Matkaa terminaalin toiseen päähän kertyy helposti pari kilometriä, lukuunottaen yli tunnin kestäneen harhailun. Onneksi sentään vaihtojen välissä oli aikaa neljä tuntia.. NELJÄ TUNTIA! Mitä ihmettä sitä tekee kuivissa lentokentän sisätiloissa tappamassa, ei aikaa, vaan itseänsä, kun ilman kuivuus menee kosteusprosentiltaan miinuksen puolelle? No menee tietysti kaljalle! Näistä kaljoitteluhetkistä voi muodostua mielenkiintoisia juttutuokioita, mikäli vain uskaltaa tehdä aloitteen keskusteluun. Mutta jos istuu tuppisuuna hörppien tuoppiansa, ei varmasti saa mitään irti tilaisuudesta tutustua eksoottisiin saksalaisiin kanssahörppijöihin.

Itse toimin mahdollisimman sosiaalisesti ja sainkin nopeasti pitkän keskustelun aikaan saksalaisen kanssamatkustajan kera. Hän oli myös matkalla Hong Kongiin, vaihtaakseen taas siitä eteenpäin kohti Taipeita. Hänellä oli kuulemma liikeasioita Taiwanissa ja sen takia hänen täytyi mennä.  Tämä harmaantunut herra oli kiertänyt pitkin maailmaa töissä milloin missäkin. Keskustelussamme hän kertoi matkatkertomuksiaan Kiinasta ja minä kuuntelin. Vastineeksi tietysti kerroin omia tarinoitani minkä ehdin.  Kuulutus lennolle kävi ja jouduimme lopettamaan mukavan keskustelun lähteäksemme lennolle kohti Hong Kongia.

Lentokone oli mukava, en tiedä mallia, mutta Boeing:in jumbojetti se taisi olla. Tai, ainakin kokoa oli sen verran. Kun lentokone lähti liikkeelle, katsoin kauhulla kuinka hennot siivet heiluivat turbiinien painosta. Mutta kun Jumbo pääsi korvilleen ilmaan, alkoi paino jakaantua enemmän keskelle, eivätkä siivet enää heiluneet. Tilat olivat melkoisen ahtaat ja kone oli täynnä kiinalaisia, tai hong kongilaisia matkustajia jotka olivat olleet käsittääkseni saksassa töissä kesän verran. Vieressäni oli onneksi tyhjä paikka, joten saimme kiinalaisen vanhan herran kanssa mukavasti tilaa toisillemme, tai toisistamme. Lento kesti kymmenen tuntia, aika josta nukuin noin 4,5. Lennon aikana tarjoiltiin lounas ja aamiainen lähempänä Hong Kongia. Matkustajan kukin nukkuivat, lueskelivat tai katsoivat tuolin selkänojassa käytännöllisesti upotettua televisiota, jonka kautta pystyi myös pelaamaan erilaisia arcade-tyylisiä pelejä. Kaukosäädin oli myös upotettu selkänojaan ja sen irrottamalla säätimen toiseltä puolelta paljastui peliohjain ja pieni näppäimistö. ’Todella kätevää ja hienoa’, ajattelin.  Eikä aikaakaan, niin jo laskeuduimme pilvimeren läpi  Hong Kongin lentokentälle.

Kuvitelmani kuitenkin särkyivät, kun poistuimme Hong Kongissa lentokoneen etupäästä; ykkösluokan läpi.  Ei ollut matti meikäläis – luokka sittenkään niin hieno, kuin ehdin kuvitella. Ykkösluokassa oli tilaa, isompi telkkari ja mahdollisuus vääntää tuolista sänky. Pientä katkeruutta tuntien poistuin koneesta vain huomatakseni, ettei ollut mikään kaikkein järkevin idea lähteä matkalle subtrooppiselle alueelle takin ja hupparin kera. Vaikka oli aamu, Hong Kongissa oli 26 °C – astetta lämmintä ja ilma oli alistavan kostea. Mieleeni juolahti kauhukuva päivän kuumuudesta, joten tungin hupparin laukkuun ja päätin hikoilla pelkässä takissa.

Taas kerran, kohtasin itseni seisomasta suu auki lentokentän terminaalissa: VALTAVA! Frankfurtin kenttä oli varmasti yhtä iso, mutta niin sekava, ettei sen koosta saanut tarkkaa kuvaa. Hong Kongin kenttä taasen oli avoin ja suuri. Kauppoja oli todella paljon ja eksyin jälleen.

Tupakat loppuivat kesken, joten päätin käydä vaihtamassa vähän rahaa ja ostin kartongin punaista Winstonia, koska teen niin aina ulkomailla, jos vain mahdollisuus. Tämän jälkeen kävin syömässä elämäni ensimmäisen ramen-aterian. Kiinaksi ramen on siis lo-men. Sana on alun perin lähtöisin Kiinasta, mutta länsimaalaisille tutumpi japanilaisten väärinlausumana: ramen. Todella kummallista, miten kaksi kieleltään ja tavoiltaan näinkin läheistä kansaa voivat niin paljon vihata toisiaan, vaikka toisaalta, onhan heillä omat syynsä. Toisen maailmansodan tapahtumat antoivat varmasti kiinalaisille syyn vihata japanilaisia miehityksen takia ja taas toisinpäin muutamia vuosisatoja aiemmin tapahtuneista kiinalais-invaasioista. Jos ja kun asiaa alkaa purkamaan, niin kumpi osapuoli tässä nyt sitten on voitolla? Molemmat maat hyötyvät toisistaan valtavasti, varsinkin näinä kasvavan Aasian aikoina.

Tapasin tupakkakopissa filippiiniläisen miehen, joka oli matkalla Afrikasta kotiinsa Manilaan. Hänellä oli kuitenkin pieni ongelma talonsa kanssa. Sitä ei nimittäin enää ollut. Kuulin lentokoneessa uutisissa trooppisesta myrskystä, joka pyyhkäisi Filippiinien yli kohti Vietnamia ja oli aiheuttanut valtavia tuhoja. Tämän filippiiniläisen miehen perhe asui Manilassa, mutta he onneksi pääsivät tulvia karkuun. Mies menetti kaksi autoa ja asuntonsa, eikä kyseessä ollut edes mikään rikas mies, vaan aivan tavallinen perheenpää, joka yritti pitää perheensä elintasoa yllä.

Ilmainen interneti tarjosi omat etunsa tämän minikannettavan w-lanin kanssa ja juttelinkin ystävilleni Suomeen IRC:in kautta, vaikka kello siellä oli 3 yöllä. Sain kuitenkin turistua ja sitten koneeseen. Portti piti taas selvittää erikseen, mutta onneksi kiinalaiset tuntuvat olevan erittäin ystävällistä kansaa ja Hong Kongissa melkein jokainen osaa englantia. Itsehän en vielä kiinaa puhu kuin pari sanaa, jotka tuossa matkalla opettelin. Lentokoneessa oli, vastoin lipun tietoja, tarjolla lounas aamiaisen sijaan ja koska olin tullut syöneeksi itseni täyteen lentokentällä, oli minun häpeillen pakko jättää iso osa ateriasta syömättä. Stuertti oli kuitenkin todella mukava ja toi kupin teetä. Sitä tässä nyt hörpin samalla kun kirjoitan tätä kolmunia ja katselen allamme leijuvaa pilvimerta.

Olen ollut täällä aasiassa vasta muutaman tunnin, mutta jo nyt minusta tuntuu, että olin tehnyt oikean valinnan lähtiessäni riskialttiille reissulle tänne. Seuraavaksi Shanghain Pudongin kenttä, jossa minulla pitäisi olla työnvälittäjä vastassa. Mikään ei ole Kiinassa täysin varmaa, tämän opin Frankfurtissa tapaamaltani harmaantuneelta mieheltä, aivan,  juuri siltä, johon tutustuin avattuani suuni ravintolan tiskillä.