Taksikuskit ovat todella hankalia, kun heille sanoo taksiin noustessaan, että ”keskustaan, kiitos.” Mikseivät he voi vain ajaa keskustaan ja odottaa kun alan elehtimään ja huutelemaan heille, että nyt pitää pysähtyä? Ok, onhan Suzhoun keskustalla kokoa melkoisesti, mutta ei se nyt niin suuri ole, ettenkö pystyisi sanomaan, missä pysähtyä. Varsinkin nyt, kun olen tarkemmin tutustunut keskustan alueeseen, ahtaisiin ja vuokraskoottereita täynnä olevaan osaan kaupungista, jossa kummalliset tuoksut täyttävät keuhkot joka henkäyksellä. Vaikka tupakoinkin, niin joka kerta, kun käyn kantakuppilaani päin, haista kuitenkin sen vahvimman hajun matkalla. Nimittäin paskan.

Kaupungissa, jossa on käymälöitä ainakin viisi kertaa vähemmän, kuin kaikenlaisia pikaruokaravintoloita, ei ole mikään ihme, että silloin tällöin jossain kadun kulmassa haisee. Mutta jos ei tätä ota huomioon, niin keskusta on kaiken kaikkiaan mainio. Kaikki tärkeä löytyy kulman takaa ja jos ei vielä siitä, niin sitä ei sitten tarvitsekaan.

Tänään, kun olin juuri menossa kantakahvilaani, jonka nimeä en muista vieläkään (vaikka minulla on sytkäri sieltä, nimi kiinaksi), niin eiköhän sieltä joku rannekelloja kauppaava kauppias tullut kutsumaan minut kauppaansa. Hän puhui ja ymmärsi niin rajallisesti englantia, että oli pakko käydä tarkastamassa, että mitä hän oikein myi. Siispä seurasin häntä keskustan poikki kauppaansa. Hän käveli niin nopeasti, että jouduin oikein harppomaan hänen perässään, jotten hukuttanut häntä väenpaljouteen.

Saavuimme pieneen putiikkiin foorumin kulmassa, jossa jouduin kiipeämään kolmet rappuset päästäkseni rannekelloja ostelemaan. En missään vaiheessa saanut tilaisuutta selittää moottoriturvalle, että minulla ei tosiaan ollut rahaa, eikä myöskään visaa, vaan visa electron, enkä millään voinut ostaa häneltä yhtään mitään. Kiivettyäni rappuset  ylös kirosin mielessäni hetken sitä, että vetelin syöpäkääryleitä vapaa-ajallani niin paljon, että hengästyin. Lasivitriinit täyttivät pienen huoneen, jonka keskellä pari tyyppiä keskustelivat keskenänsä luultavasti säästä. Järkeilin näin, koska he osoittelivat vuoron perään ikkunaan ja ylös sormillansa. Minut kalastanut mies availi vitriinejä ja sanoi, että voin kokeilla kelloja ranteeseeni. Kokeilemiseni jäi kuitenkin hipelöintiasteelle, osaksi sen takia, ettei minulla ollut minkäänlaista tarvetta ostaa ylihintaista Rolex-kopiota, ja osaksi sen takia, etten ollut käyttänyt rannekelloa sitten ala-asteen. Aina kun laitoin jotain hajoavaa ranteeseeni roikkumaan, se hajosi. Poikkeuksetta.

Sain selvitettyä miehelle, ettei ole rahaa eikä intohimoa rannekelloja kohtaan, joten lähdin pois kaupasta. Hän kuitenkin antoi korttinsa ja käski soittamaan (”Maybe tomorrow buy? Call me! Other people no call, when promise. You call! Tomorrow. Pizza.”) seuraavana päivänä, käymään pitsalla paikallisessa pitseriassa ja sen jälkeen käymään uudestaan hänen kaupallaan. En löytänyt keinoja selvittää miehelle, etten aio tulla hänen liikkeeseensä enää, koska budjettini ei tosiaan kestä eivätkä kellot (perkele vie!) kiinnosta.

Sen jälkeen pääsin vihdoin kahvilaan istumaan seuraavaksi neljäksi tunniksi.

Olen huomannut, että kommunikaationi täällä kiinalaisten keskuudessa on parantunut huomattavasti – mutta vain yhteen suuntaan. Minä ymmärrän heitä koko ajan paremmin, mutta he eivät tunnu saavan omista aikeistani juurikaan selkoa. Ehkä elekieli, jota käytämme länsimaissa, on niin paljon erilaisempi kuin aasialainen vastine, etteivät he tiedä, että jos elehdin antavani loput rahoista tippinä heille, pitäisikö heidän painua pöydän alle etsimään jotain, vai istuutua syliini. Luulen vian olevan kuitenkin itsessäni. En ole koskaan ollut viittomakielen mestari. Sanojakin on tullut taas näinä parina päivänä muutama lisää. Osaan nyt sanoa taksille, että haluan keskustaan ja rautatieasemalle. Osaan myös sanoa, että mihin haluan jäädä, kun ollaan lähellä määränpäätäni. Tietysti käsiä apuna käyttäen, mutta minkäs teet, kun et osaa puhua, etkä lukea heidän monimutkaista kieltään.

Monet sanovat, että suomen kieli on maailman vaikeimpia. Suomea puhuvana katson perusoikeudekseni sanoa, että kiina on nyt virallisesti vaikein kieli. Esimerkkinä tästä, huomasin sanakirjaa selatessani sattumalta sanan, joka selvitti minulle monta väärinkäsitystä. Riippuen intonaatiosta, sana ’kaksikymmentä’, voi tarkoittaa myös sanaa ’korvakorut’. Yrittäessäni kertoa ikääni sitä kysyville, olin siis toistellut jatkuvasti sanaa ’korvakorut’. Kaikkea sitä oppii, kun elää ihmeellisessä maailmassa.

Nootti itselle:

Vatsani on temppuillut jo pari päivää, mutta tänään, kun jätin ottamatta maitohappokapselin, vatsani yllättäen taas toimi. Vatsassani on luultavasti valmiiksi jo enemmän kuin tarpeeksi happoja jos minkälaisen bakteerin nujertamiseen, joten maitohappokapselit olivat jo liikaa ja vatsa alkoi potkia ylimääräisiä kapseleita pois. En siis tämän päivän jälkeen syö enää näitä kapseleita, koska pärjään paremmin ilman.