Hui, viimeisimmästä päiväkirjamerkinnästäni on kulunut jo vähän yli kaksi viikkoa. Parasta päivittää tapahtumat.

Työt siis alkoivat 9.10, ja koulusta laittoivat minut opettamaan päiväkoti-ikäisiä lapsia. Kindergarten, niin kuin täälläpäin nimitetään, sijaitsee aivan asuntoni vieressä, joten matka ei todellakaan ole mikään kummoinen.

Ensimmäiset päivät kuluivat haparoidessa, en tiennyt yhtään mitä olin tekemässä. Lapset ovat suloisia, mutta kuten aina, sekaan mahtuu myös muutama vähän vanhentunut omena. Kouluelämään sopeutumista ei yhtään helpottanut se, että sairastuin flunssaan loman loppupuolella. Flunssaa kesti torstaista 8.10 seuraavan viikon tiistaihin. Luultavasti sairastin siis siinä koulun alkuun sikainfluenssan ja jouduin olemaan poissa töistä enemmän tai vähemmän näiden päivien aikana.

Kindergartenissa ei ole muita ulkomaalaisia englanninopettajia kuin minä ja Naomi Etiopiasta. Naomia en paljon näe, koska hän opettaa ylempiä asteita, itse hoidan kaikki alemman asteen luokat, kaiken kaikkiaan 7 luokkaa. Työviikko kesti perjantaista 9.10 seuraavan viikon perjantaihin 16.10, torstai-ilta oli siis vapaata ja pääsimme kolme päivää kestävälle lomalle. Lauantaina kävin Shanghaissa tapaamassa pallontallaajat.fi – forumilta minuun yhteyttä ottaneet suomalaiset kaverukset. Puhetta oli majoituksesta, mutta työpaikkani tiukat säännöt eivät oikein sallineet ulkopuolisten majoitusta koulun tiloihin, enkä uutena opettajana viitsinyt alkaa kokeilemaan onneani johdon kanssa, joten ohjasin heidät minulle suositeltuun hostelliin.

Lauantain reissun tarkoitus oli löytää kitara Shanghaista. Olin kuullut, että kaupungissa oli kokonainen katu omistettuna musiikkiliikkeille, joten ajattelin samalla kertaa ostaa itselleni uuden kitaran. Tapasin suomalaiset matkaajat rautatieaseman aukiolla, kellotornin alla. Erotin heidät helposti väkijoukon takaa, osaksi sen takia, että länsimaalaiset on helppo erottaa kiinalaisten seasta, ja osaksi sen takia, että Kiinan länsimaalaiset asukkaat (expatit) pitävät kiinalaisten tapaan yleensä pitkiä housuja. Kiinalaiset miehet varsinkaan eivät käytä melkein koskaan shortseja, vaan pitkiä farkkuja tai vastaavia puvun housuja.

Lyhyemmän, vähän erään amerikkalaisen näyttelijän näköisen miehen nimi oli Marko, ja hänen matkakumppaninsa Janne, hieman tummempi ja pidempi mies. Kummatkin olivat yli kahdenkymmenenviiden, joten olin nuorin tässä porukassa. Lähdimme siitä sitten metrolla kohti Nanjing-kävelykatua metsästämään kitaraa. Päästyämme kävelykadulle etsimme paikallisen ravintolan jossa kävimme juomassa oluet ja syömässä kevyesti. Etsintä ei mennyt erityisen hyvin, torjuttuamme lukuisia kellokauppiaita, hierojia, seuralaisia ja muita etsintäämme häirinneitä tekijöitä päätimme käydä kysymässä neuvoa läheisestä liikkeestä. Kaikki tuntuivat osoittavan eri suuntaan, mutta valitsimme niistä kuitenkin yhden ja lähdimme taksilla jatkamaan matkaamme. Jäin pois taksista tavaratalon kohdalla, jonka taksikuski sanoi myyvän myös kitaroita, jättäen Markon ja Jannen taksiin matkaamaan takaisin hostellille.

Tavaratalossa ei myyty kitaroita ja uupuneena lähdin taas uimaan ihmismassaan torjumaan seuralaisten yritystä saada minusta asiakkaan karaokebaariin. Muistin nähneeni hotellin kävelykadun varrella ja löysin kuin löysinkin sen. Hotellin vastaanotosta sain tietooni kadun nimen, Jingling Road, mutta kuulin, että se oli jo suljettu siltä päivältä. Hieman tuohtuneena otin taksin hotellin edestä ja palasin rautatieasemalle.

Turha reissu, rahaa kului, mutta tulipahan Shanghain kaunis jokivarsi ja todella vilkas Nanjing Road nähtyä. Takaisin Suzhoussa ihmettelin länsimaisten kasvojen määrää ja tulin siihen tulokseen, että ei kiinnosta. Luultavasi tulivat katsomaan viimeistä kertaa Suzhoun puutarhoissa pyörivää sirkusteatterishow’ta seuraavalle päivälle.

Seuraavana päivänä lähdin Jordanin kanssa, kuten ennalta sovimme, keskustaan kahville. Päätin samalla etsiä sen kitaran itselleni, nyt kun oli kiinaa osaava henkilö mukana. Taas eteen iski sama ongelma, kaikki osoittelivat eri suuntiin. Olen saanut sellaisen vaikutelman, että kiinalaiseen kulttuuriin eivät kuulu sanat ”en tiedä”, vaan on pakko näyttää edes johonkin suuntaan.

Kuitenkin, pitkän matkan käveltyämme löysimme kadunkulman, jossa oli muutama musiikkiliike. Menimme kulmaliikkeeseen katselemaan kitaroita ja pääsin pitkästä aikaa rämpyttelemään halpoja teräskielisiä kitaroita. Toki nämä kitarat piti ensin virittää, mutta huomasin samalla etteivät ne pysyneet oikein vireessä. Sanoimme omistajalle, että palaamme myöhemmin katsottuamme vähän lisää muista liikkeistä ja lähdimme kävelemään putiikin ohi. Olin unohtanut sytkärini asunnolleni, joten kävin ostamassa sellaisen pienestä putiikista. Tykkään pitää aina liekkiä isoimmalla, joten laitoin tähänkin uuteen sytkäriin kaasunsyötön täysille. Tämä oli virhe. Laitoin tupakan huulilleni ja käteni sytkärin ympärille suojatakseni liekkiä tuulelta. Painoin sähkökipinän kaasuun ja WHUM. Pelästyin hieman ja vedin nopeasti pääni pois liekin tieltä. Olin kuitenkin onnistunut polttamaan tukkaa otsaltani ja hieman kulmakarvojani. Nauroimme itsemme kipeäksi Jordanin kanssa ja jatkoimme etsimistä.

Kulman käännyimme takaisin ja kiersimme saman kulman eri suuntaan, koska aiemmin valitsemastamme suunnasta ei löytynyt kuin yksi musiikkiliike. Vähän matkan päässä uudessa suunnassa löytyi uusi liike, jossa omistaja kuunteli kitaransoitonopettajan oppituntia kahdelle nuorelle tytölle. Tulin sisään liikkeeseen ja valitsin testattavakseni 300RMB maksavan teräskielisen countrykitaran. Aloin siinä samalla säestämään kitaraopettajan espanjalaistyylistä soitantaa, ja hän kääntyi minua kohti ja aloimme soittamaan yhdessä. Jonkin aikaa soitettuamme päätin ostaa kitaran ja soitonopettaja pyysi minut soittamaan rumpuja johonkin bändiin, jota hän opetti Jordanin selostettua hänelle, että olen rumpali. Kitaran mukana tuli laukku, ja saimme hinnan tingittyä 290RMB:iin, joka oli jo melko kohtuullinen hinta hyvästä kitarasta.

 

Tämän jälkeen pääsemmekin tälle viikolle, jolla ei ole paljoakaan tapahtunut. Ipanat ihastuivat kitaraan ja ovat alkaneet kutsua minua louwain (länkkärin) sijasta opettajaksi (laoshi). Ainoat ongelmat ovat Little Class 2:sen kanssa, joka on kindergartenin toiseksi nuorin ryhmä ja täynnä ADHD-lapsia. Viikko on mennyt jo paljon paremmin ja sain selvitettyä hieman tilannettani täällä. Tänä iltana kävimme kuvausliikkeessä ottamassa kuvia viisumia varten, koska pomoni tarvitsee niitä. Maanantaina on terveystarkastus ja ensi viikolla saan työviisumin ja työsopimus solmitaan, eli alan saamaan palkkaa. Ostin myös eilen uuden hiiren ja hiirimaton halvalla, maksoi n 50RMB, joten ei tarvitse sormella tökkiä touchpadia.

Sophie, little class 1:sen kiinalainen englanninopettajatar pyysi minua opettamaan hänelle kitaransoittoa, mutta tapaamisen sopiminen tuntui enemmänkin treffien sopimiselta, joten oletan nyt, että minulla on sunnuntaina treffit! Suurin osa kindergartenin opettajista on 20-21 vuotta vanhoja naisia, joten iän ei pitäisi olla mikään mahdoton este. IF YOU KNOW WHAT I MEAN, NUDGE NUDGE! Joten seuraavaan kertaan.

Taksikuskit ovat todella hankalia, kun heille sanoo taksiin noustessaan, että ”keskustaan, kiitos.” Mikseivät he voi vain ajaa keskustaan ja odottaa kun alan elehtimään ja huutelemaan heille, että nyt pitää pysähtyä? Ok, onhan Suzhoun keskustalla kokoa melkoisesti, mutta ei se nyt niin suuri ole, ettenkö pystyisi sanomaan, missä pysähtyä. Varsinkin nyt, kun olen tarkemmin tutustunut keskustan alueeseen, ahtaisiin ja vuokraskoottereita täynnä olevaan osaan kaupungista, jossa kummalliset tuoksut täyttävät keuhkot joka henkäyksellä. Vaikka tupakoinkin, niin joka kerta, kun käyn kantakuppilaani päin, haista kuitenkin sen vahvimman hajun matkalla. Nimittäin paskan.

Kaupungissa, jossa on käymälöitä ainakin viisi kertaa vähemmän, kuin kaikenlaisia pikaruokaravintoloita, ei ole mikään ihme, että silloin tällöin jossain kadun kulmassa haisee. Mutta jos ei tätä ota huomioon, niin keskusta on kaiken kaikkiaan mainio. Kaikki tärkeä löytyy kulman takaa ja jos ei vielä siitä, niin sitä ei sitten tarvitsekaan.

Tänään, kun olin juuri menossa kantakahvilaani, jonka nimeä en muista vieläkään (vaikka minulla on sytkäri sieltä, nimi kiinaksi), niin eiköhän sieltä joku rannekelloja kauppaava kauppias tullut kutsumaan minut kauppaansa. Hän puhui ja ymmärsi niin rajallisesti englantia, että oli pakko käydä tarkastamassa, että mitä hän oikein myi. Siispä seurasin häntä keskustan poikki kauppaansa. Hän käveli niin nopeasti, että jouduin oikein harppomaan hänen perässään, jotten hukuttanut häntä väenpaljouteen.

Saavuimme pieneen putiikkiin foorumin kulmassa, jossa jouduin kiipeämään kolmet rappuset päästäkseni rannekelloja ostelemaan. En missään vaiheessa saanut tilaisuutta selittää moottoriturvalle, että minulla ei tosiaan ollut rahaa, eikä myöskään visaa, vaan visa electron, enkä millään voinut ostaa häneltä yhtään mitään. Kiivettyäni rappuset  ylös kirosin mielessäni hetken sitä, että vetelin syöpäkääryleitä vapaa-ajallani niin paljon, että hengästyin. Lasivitriinit täyttivät pienen huoneen, jonka keskellä pari tyyppiä keskustelivat keskenänsä luultavasti säästä. Järkeilin näin, koska he osoittelivat vuoron perään ikkunaan ja ylös sormillansa. Minut kalastanut mies availi vitriinejä ja sanoi, että voin kokeilla kelloja ranteeseeni. Kokeilemiseni jäi kuitenkin hipelöintiasteelle, osaksi sen takia, ettei minulla ollut minkäänlaista tarvetta ostaa ylihintaista Rolex-kopiota, ja osaksi sen takia, etten ollut käyttänyt rannekelloa sitten ala-asteen. Aina kun laitoin jotain hajoavaa ranteeseeni roikkumaan, se hajosi. Poikkeuksetta.

Sain selvitettyä miehelle, ettei ole rahaa eikä intohimoa rannekelloja kohtaan, joten lähdin pois kaupasta. Hän kuitenkin antoi korttinsa ja käski soittamaan (”Maybe tomorrow buy? Call me! Other people no call, when promise. You call! Tomorrow. Pizza.”) seuraavana päivänä, käymään pitsalla paikallisessa pitseriassa ja sen jälkeen käymään uudestaan hänen kaupallaan. En löytänyt keinoja selvittää miehelle, etten aio tulla hänen liikkeeseensä enää, koska budjettini ei tosiaan kestä eivätkä kellot (perkele vie!) kiinnosta.

Sen jälkeen pääsin vihdoin kahvilaan istumaan seuraavaksi neljäksi tunniksi.

Olen huomannut, että kommunikaationi täällä kiinalaisten keskuudessa on parantunut huomattavasti – mutta vain yhteen suuntaan. Minä ymmärrän heitä koko ajan paremmin, mutta he eivät tunnu saavan omista aikeistani juurikaan selkoa. Ehkä elekieli, jota käytämme länsimaissa, on niin paljon erilaisempi kuin aasialainen vastine, etteivät he tiedä, että jos elehdin antavani loput rahoista tippinä heille, pitäisikö heidän painua pöydän alle etsimään jotain, vai istuutua syliini. Luulen vian olevan kuitenkin itsessäni. En ole koskaan ollut viittomakielen mestari. Sanojakin on tullut taas näinä parina päivänä muutama lisää. Osaan nyt sanoa taksille, että haluan keskustaan ja rautatieasemalle. Osaan myös sanoa, että mihin haluan jäädä, kun ollaan lähellä määränpäätäni. Tietysti käsiä apuna käyttäen, mutta minkäs teet, kun et osaa puhua, etkä lukea heidän monimutkaista kieltään.

Monet sanovat, että suomen kieli on maailman vaikeimpia. Suomea puhuvana katson perusoikeudekseni sanoa, että kiina on nyt virallisesti vaikein kieli. Esimerkkinä tästä, huomasin sanakirjaa selatessani sattumalta sanan, joka selvitti minulle monta väärinkäsitystä. Riippuen intonaatiosta, sana ’kaksikymmentä’, voi tarkoittaa myös sanaa ’korvakorut’. Yrittäessäni kertoa ikääni sitä kysyville, olin siis toistellut jatkuvasti sanaa ’korvakorut’. Kaikkea sitä oppii, kun elää ihmeellisessä maailmassa.

Nootti itselle:

Vatsani on temppuillut jo pari päivää, mutta tänään, kun jätin ottamatta maitohappokapselin, vatsani yllättäen taas toimi. Vatsassani on luultavasti valmiiksi jo enemmän kuin tarpeeksi happoja jos minkälaisen bakteerin nujertamiseen, joten maitohappokapselit olivat jo liikaa ja vatsa alkoi potkia ylimääräisiä kapseleita pois. En siis tämän päivän jälkeen syö enää näitä kapseleita, koska pärjään paremmin ilman.

 

Taksilla keskustaan ja takaisin. Kävin vähän tarkastamassa paikallista elämää keskustan ahtailla kaduilla. Noin puolen tunnin etsimisen jälkeen löysin keskiluokan kukkarolle tarkoitetun kahvilan. Keskiluokalla tarkoitan sellaista paikkaa, jossa ei ole tungosta, koska ihmiset menevät mieluummin halpoihin paikkoihin. Itselläni ei ollut halua ahtautua miniläppärini kanssa halvempaan putiikkiin, vaan halusin istahtaa hetkeksi omaan pöytään ja hengähtää tungoksen keskellä. Kahvila oli pramea, mutta hinnat suhteellisen edullisia: Cappuchino, jonka tilasin, maksoi 25RMB ja kun tilasin toisen, sain sen 15 yuaniin. Mukavaa oli rentoutua hetkeksi kiireiltä ja vaihtaa kuulumisia Suomen päähän – kahvilassa oli langaton verkkoyhteys asiakkaille.

Huomasin myös samalla, että monet sosiaalisivustot oli estetty. Yritin etsiä välityspalvelinta, mutta se on hankalaa, kun ei tiedä, mikä portti on auki ja mikä ei. En sitä sitten sen enempää yrittänyt, vaan tyydyin kohtalooni ilman Messengeriä ja Facebookia. IRC kuitenkin toimi – mikä onni, sillä suurin osa suomalaisista ystävistäni käyttää sitä. Kävin myös samalla lukemassa vähän uutisia ja pari tuntia siinä kahvilassa istuttuani läksin menemään hämärtyvään iltaan.

Kello oli kuuden maissa ja siihen aikaan on aika hankalaa löytää vapaata taksia. Pieni länsimaalainen ryhmä oli myös vähän matkan päässä samassa tilanteessa. Heistä yksi lähti minua kohti, ja ohittaessaan sanoi vain että: ”Bye bye”, ja otti taksin nenäni edestä. Edelleen seisoin paikoillani melkein keskellä tietä ja pimeät taksit tööttäilivät ja huutelivat ”gweilou, gweilou” (länkkäri, länkkäri). Olin kuitenkin aiemmista kokemuksistani viisaampi ja jaksoin odottaa taksin tuloon.

Takaisin kämpälle tultuani huomasin, että neloskanava näkyi jälleen. Ihmettelin hetken, että miksei se ole englanniksi, joten kääntelin kanavia. Kaikilla kanavilla näkyi nyt sama kanava, eli nähtävästi talomestareiden mestarillinen ammattitaito oli taas osunut nappiin: Teeveestä näkyi kuva nyt, mutta vain yksi kanava. Pitää kyllä huomenna aamulla käydä sanomassa, että mitäs peliä tämä on.

Vähän on huono olo ja paikat kipeinä sängyn kovuuden takia, mutta en valita. Onhan minulla ilmainen katto pääni päällä. Saa nyt nähdä, että kuinka kauan.

 

Noottia:

Cappucchinoissa on yhtä paljon kofeiinia, kuin Venäjällä, eli todella paljon. Ei oikein tällainen suomalainen vatsa vielä kestä tällaisia määriä kofeiinia, joten ei ihme, että kiertää vatsassa, jalat vispaavat ja kädet tärisevät. Seuraavan kerran täytyy ottaa tavallinen amerikkalainen paahto, ellei siinäkin sitten ole yhtä valtavia määriä piristettä mukana. Katsotaan sitten.

 

Pääsin onnellisesti perjantaina takaisin asunnolleni, jota alan mahdollisesti kutsumaan kodiksi sitten yhdeksännen päivän jälkeen, kun paikkani täällä varmistuu. Sain kuin sainkin elein ja erittäin vähäsanaisella kiinallani selvitettyä taksikuskille, että käyn hakemassa rahaa ja maksan.

Sitten suoraan nukkumaan. Lauantain valjetessa heräsin talonmiehen ja hänen pienen jenginsä sisääntuloon. Tulivat vain ovesta sisään ja pelästyivät, kun näkivät minut nukkumassa meritähtiasennossa sängyllä. Tuonlainen tunkeutuminen olisi koto-Suomessa erittäin paheksuttava asia, mutta mielestäni, kunhan asiat toimivat, saavat korjaajat sun muut tulla ja mennä miten tahtovat. Kello oli yli yksi, kun nousin sängystäni ja lähdin syömään. Kävin samassa paikallisessa paikassa, jossa kävin Jordanin kanssa ensimmäisenä iltanani täällä. Tilasin joitain vartaita ja keittoa. Vartaat olivat erittäin suolaisia, ja vastapainona tälle, keitto oli todella makeaa ja siinä oli pähkinöitä seassa. Syötyäni ajattelin meneväni asunnolleni ja odottavani iltaan, jotta kävisin kaupassa.

Kämpillä tuli kuitenkin huono olo, varmaan keitosta, koska en ole tottunut syömään sellaista imelää keittoa suolaisen palan kanssa. Jäin siis nukkumaan ja nukuin sunnuntai-aamuun asti.

Heräsin sunnuntaina niin aikaisin, että pääsin seuraamaan auringonnousua parvekkeeltani. Hieno näky, vaikkakin ainainen smogi peitti parhaimmat palat, mutta kyllä se aurinko sieltä taustalta näkyi. Tv oli mennyt rikki yöllä, eikä normaalit kanavat näkyneet lainkaan. Löysin yhden kiinankielisen kanavan, jolta seurasin aamun verran jotain historiallista saippuasarjaa ja opettelin lisää kieltä. Lähdin ennen seitsemää kävelemään kaupalle, jonka porteilla huomasin, että se aukeaa vasta kello kahdeksan. Takaisin asunnolle siis.

Asunnollani teeveestä tuli sama saippuasarja edelleen ja katselin sitä odotellessani pari tuntia. Kymmenen aikoihin lähdin uudestaan kauppaan tekemään ostoksia. Tein listan valmiiksi etukäteen, ettei mitään unohtuisi.

Kauppalista:

Maitoa 1prk

Valmisnuudeleita 2pkt

Nyyttejä 2pkt

Astianpesuaine

Lusikka

Voiveitsi

Paperimukeja 1pkt

Vessapaperia 1pkt

Pyykinpesuaine

Tuoremehu 1pkt

Jogurtti 1prk

Kynsileikkurit

Hintaa tuli yhteensä: 117 RMB ~ 12e

 

Nyyttejä aamupalaksi, kohta, kun opin ensin käyttämään höyrystintä; siinä ei nimittäin ole ohjeita muulla kielellä, kuin kiinaksi! Ilmeisesti onnistuu kuitenkin, kun on nappuloita mitä väännellä ja käännellä. Huomasin tässä samalla, että vaikka he täältä koululta lupasivatkin minulle avustajan päivittäisiä toimia varten, en sellaista enää halua. Olen oppinut valtavasti kiinaa vajaassa viikossa, koska ei ole ollut muuta mahdollisuutta. Asiat hoituvat koko ajan sujuvammin, enkä haluaisi keskeyttää hyvää oppimiskierrettäni sillä, etten enää joutuisi elehtimään ja etsimään oikeita sanoja sanottavani sanomiseen. Aion siis sanoa ei avustajalle ja kyllä kielikylvylle!

Pieni nootti: Keittön valot toimivat, mutta ne pitää käydä laittamassa päälle rappukäytävästä. Pesuhuoneen tiivistys onnistui, mutta suihkukoppi päästää edelleen vettä jostain muualle huoneeseen. Telkkarista ei näy kuin yksi kanava, ja sekin huonosti pitää etsiä se talonmies(nainen) ja selittää hänelle, että antenni on päin persettä. Ah! Unohdin ostaa tiskiharjan!

 

Päivän puolivälissä löysin itseni taksikyydin jälkeen Oriental Pearl – tornilta, jossa olikin turistikohteiden keskittymä. Hieno paikka, ei siinä mitään, mutta se, miten turisteja kalasteltiin, ärsytti hieman. Läksin kävelemään Pudongintietä eteenpäin, tai taaksepäin, olin jo kadottanut suuntavaistoni tässä ihmismassassa ja näiden valtavien rakennuksien keskellä.

Hätä iski yhtäkkiä, kun en konsulaattia löytänytkään, mutta löysin sentään toisen turistirysäkeskittymän hetken käveltyäni. Paikalla oli monta eri kahvilaa ja terassia, joilla länsimaalaiset nauttivat kalliista oluesta ja Shanghain loistavasta säästä. Huomasin, että w-lan toimi yhdellä terassilla, joten menin itsekin istumaan, jotta saisin yhteyden ulkomaailmaan. Tämä oli virhe, sillä tuli samalla ostettua niin paljon ja niin kalliilla, että hädin tuskin rahat riittivät metroon ja junaan takaisin Suzhouhun. Niinpä nyt 21:10, istun asemalla odottamassa 23:46 lähtevää junaa. Odottavan aika on pitkä, sanotaan, mutta oma odotukseni tuntuu nyt juuri ikuisuudelta täällä odotussalissa. Typerä juttu sinänsä, toimisihan koko systeemi paremmin, jos liput voisi ostaa myös junasta. Mutta taas toisaalta, täällä Shanghain alueella on kiinalaisia niin paljon, ettei millään voi taata kaikkiin juniin paikkoja.

Rahaa oli siis junaan, ja lippukin on jo ostettu, mutta miten sitten, kun pitää taksilla ajaa takaisin kämpille Suzhoussa? Ajattelin pyytää kuskia odottamaan porteilla hetken aikaa, jotta ehtisin hakea hänelle tarvittavan summan. Katsotaan nyt, miten käy.